"Tänään se tapahtuu!", oli Annikki päättänyt. "Tänään on se päivä, jolloin sen teen!" hän todisteli itselleen.



Sillä oli niin, että Annikin oli tullut aika keittää kahvit vierailleen, jotka jo närkästyneenä odottivat keittiönpöydän ääressä, kupit kädessään, pullavadin edessä, vesi kielellä, ikäänkuin odottaisivat viimeistä ehtoollistaan tuossa pienessä, mutta niin lämpimän kodikkaassa, punaseinäisessä keittiössä, jonka oven yläpuolella roikkui Esko-vaarin antama vanha käkikello, joka oli jo tosin lakannut toimimasta vuosia sitten, johtuen luultavasti jostain viasta koneistossa, mutta eihän Annikki siitä mitään ymmärtänyt, raukkaparka.

Esko oli jo nyt edesmennyt joten ei Annikki häneltäkään apua voinut enää pyytää, ja jos olisikin voinut, olisiko hän pyytänyt? En tiedä, eikä sitä tiennyt Annikki itsekään. Annikki ei myöskään tiennyt, onko mahdollista, että vesisaatessa kastuu vähemmän jos ei juokse.

Oli hän sentään vienyt kukkia kerran Eskon haudalle, mutta hautausmaa sijaitsi toisessa kunnassa, monen kymmenen kilometrin päässä, joten Annikki kävi siellä aika harvoin, sillä matka oli vaivalloinen potkurilla taitettavaksi - etenkin kesäisin. Ja sitäpaitsi, Eskosta muistutti kuitenkin tuo rikkinäinen käkikello, jonka Annikki oli ripustanut oven päälle punaseinäiseen, kodikkaaseen ja lämpimään keittiöönsä, jonka pöydän ääressä odottivat vesi kielellä, pullavadin edessä, kupit kädessään, närkästyneet vieraat kahvia, jonka Annikki oli luvannut heille keittää.



Kahvi oli kuitenkin päässyt loppumaan.

"Voi pahus! Voi pahuksen pahuksen pahus! Voi hitsien vitsipitsi!" ajatteli Annikki.