Ei ollut kulunut kauaakaan siitä, kun Moukaraisten perhe oli ollut lomamatkalla Äetsässä. Äetsä oli heidän mielestään hieno paikka. Matkalla Äetsään he olivat nähneet tienvierellä miehen, jolla oli toisessa kädessään kori ja toisessa kädessään hansikkaat.

Moukaraiset ihmettelivät että 'mitähän tuokin mies tuossa tien poskessa oikein touhuaa?'.
"Enpä tiedä", vastasi Äiti Moukarainen, ja niin perhe jatkoi matkaa hyväntuulisena.



Myöhemmin illalla mies meni kotiinsa, jossa hänen vaimonsa Pirkko oli leiponut pannukakkua ja tehnyt kermavaahtoa ja olipa särpimeksi vielä mansikkahilloakin.
"Eivätpäs arvanneet Moukaraiset mistä jäivät paitsi!", hihitteli mies vahingoniloisena.

Viikko oli kulunut siitä kun oli julistettu, että Hermannin täytyy olla ruotsalainen.
Tämä Hermannia kovasti harmitti, koska kyllä hän itse koki olevansa täysin suomalainen, Suomea kun puhui, ja Suomessa oli koko ikänsä asunut. Eikä edes missään rannikolla, jossa niitä Ruotsia puhuvia suomalaisia on. Siellä rannikolla asuu kyllä muutenkin joskus vähän outoa porukkaa. Siellä vaan kalastelevat kaloja ja kertovat kummallisia juttuja keskenään öisillä kalastusretkillä. Kummitusjuttuja ja kaikkea sellaista. Hulluja ovat kyllä jos minulta kysytään.

Eräänä päivänä Mirjami meni käymään kaupungissa. Kaupungista hän meni hankkimaan tarvikkeita salaiseen hankeeseensa, josta hän ei ollut kertonut kenellekään. Ei edes minulle.
Mitä lie hullutuksia Mirjami päässään kehitteleekään. Ainahan se on ollut jotenkin outo tyyppi.
Hiuksetkin aina laitettu mitä kummallisimpiin kampauksiin, ja kengistä ei edes viitsi puhua.
Tuollaisista ihmistä kannattaisi pysytellä kaukana!

Keppiä pitäisi antaa tuommoisille salailijoille! Ryökäleet!

Ryynikki seisoi kuistilla.

Hänellä oli kädessään pihdit, väriltään ruskeat, joissa oli jo hieman ajanhampaan aiheuttamia naarmuja ja ruostumisen merkkejäkin oli alkanut näkyä siellä täällä. Kumivahvikkeet kahvoissa olivat jo halkeilleet, eivätkä pihtien hampaatkaan enää järin terävät olleet. Pihdit olivat melko pitkät pihdeiksi, peräti 30 senttimetriä. Ostaessaan pihdit Ryynikkiä oli kiehtonut nimenomaan niiden koko, ja käteen otettaessa myös hieman niiden paino.

Halkeilevasta kumipäällysteestä huolimatta kahvat olivat tukevat ja niistä sai helposti hyvän ja vahvan otteen, tällainen on tärkeä ominaisuus pihdeille, etenkin jos niillä aikoi tehdä jotain johon tarvittiin runsaasti kääntövoimaa. Mitään tällaista Ryynikki ei kuitenkaan pihdeillä ollut koskaan aikonut tehdä. Itseasiassa Ryynikki ei ollut koskaan aikonut tehdä pihdeillä yhtään mitään, eikä myöskään koskaan ollut tehnyt niillä yhtään mitään. Ne olivat vain lojuneet pihavajan seinustalla naulassa vuosikaudet käyttämättöminä tähän saakka.

Ryynikki laski pihdit kädestään kuistin kaiteelle ja samaan aikaan metsässä kaikui kurjen laulu.



Yhtäkkiä herätyskello soi.

Ryynikki sammutti kellon ja ihmetteli samalla, että mitä helvettiä herätyskello teki kuistilla. Sisälle mennessään hän ajatteli "Eipä olisi uskonut naapurin Raimosta, että vielä sen vaimon jostain löytäisi. On se aika epeli!"

Koska olen viimeaikoina ollut varsin kiireinen, en ole ehtinyt tänne hirveästi kirjoittelemaan, mutta olen  kuitenkin laittanut tänne lohdutukseksi hieman arkistojen aarteita vuosien varrelta, editoimattomana.



PULLAKEKKERIT (1.joulukuuta, 2002)

Kun kerran Henrik ja Busse olivat matkalla sillanalle, tuli heidän matkalleen monta mutkaa. Oli nimittäin perjantai, ja silloin paikallisilla vanhuksilla oli tapana pitää pullakekkerit.

Pullakekkereillä oli yleensä kaikki kylän kolme (3) vanhusta, joista yksi toi pullan, ja yksi toi kekkerin. Yksi ei tuonut mitään, koska sairasti dementiaa. Kekkereillä vanhukset mutisivat oudousta asioista hiljaa vanhahtavalla kielellä, ja söivät pullaa ja kinastelivat kekkeristä.

Näitä pullakekkereitä oli tapana pitää saman sillan päällä, jonka alle Henrik ja Busse olivat menossa, ja tästä seurasi pojille ongelmia. Nimittäin juuri kun pojat olivat menossa sillanalle, eräs vanhus heitti vahingossa kiukuspäissään kekkerin sillalta suoraan Henrikin päälle. Henrik litistyi kekkerin alle, ja huusi "Ai!"

Tästä Busse säikähti kovin, ja muutti Ruotsiin. Ruotsissa hän sai paljon uusia ystäviä, ja oppi puhumaan ruotsia.

Henrik sen sijaan jäi loppuiäkseen kekkerinalle, eikä paikalliset vanhukset voineet enää pitää pullakekkereitä, vaan heidän piti pitää pelkkää pullaa. Tämä ei heitä haitannut sillä nyt heillä ei tullut enää riitaa kekkeristä.

Koska olen viimeaikoina ollut varsin kiireinen, en ole ehtinyt tänne hirveästi kirjoittelemaan. Pahoittelut kaikille faneilleni. Tässä kuitenkin lohdutukseksi hieman arkistojen aarteita. Tässä nyt ensi alkuun tällainen tarina (editoimattomana) vuodelta 2002. Näitä on muutama lisää, joten jatkoa seuraa.


METSÄNMARJAT (28.marraskuuta, 2002)

Kun olin vielä nuori pojan kloppi en tiennyt kuinka paljon voisinkaan saada joskus marjoja läheisestä metsästä, jossa en koskaan käynyt. Kuitenkin tapahtui niin, että ystäväni Valtteri oli kerran ostanut hamsterin, jonka hän nimesi isisoisoisänsä mukaan Hiirakiksi.

Hiirakki oli luonteeltaan säyseä, mutta samaa ei voinut sanoa hänen mukaansa nimetystä hamsteristä. Hiirakki-hjamsteri oli nimittäin varsinainan kiusankappale. Sillä oli tapana katsoa kaikki illat videolta Megavisan uusintoja, ja jos joku koitti estää, puri Hiirakki-hamsteri pään poikki.Valtterin veli Baltrick kärsikin lievästä verenvajauksesta päässään, joka oli irti hänen muusta ruumiistaan. Onneksi tätä ei kestänyt kauaa, sillä Baltrick kuoli noin 10 sekuntia sen jälkeen kun Hiirakki oli purrut hänen päänsä irti.

Hautajaiset olivat mukavat, ja siellä sai kahvia ja pullaa. Erityisen mieltynyt olin Valtterin äidin siskon leipomiin rahkapulliin.

Joka tapauksessa Hiirakin takia eksyin tuohon läheiseen metsään hautajaisten jälkeen. Hiirakki-hamsteri nimittäin uhkasi purra Valtterin isältäkin pään poikki heti kun perhe saapui hautajaisista. Valtterin isä säikähti ja juoksi metsään. Kun Valtterin isä oli ollut metsässä neljä päivää huolestuivat Valtteri ja hänen äitinsä, ja lähtivät etsimään isää. He pyysivät minut mukaan, ja minä menin.

Silloin huomasin, että metsässähän kasvoi valtavasti marjoja, ja keräsin niitä monta ämpärillistä ja vein ne kotiin. Voi minua onnenpoikaa!

"Tänään se tapahtuu!", oli Annikki päättänyt. "Tänään on se päivä, jolloin sen teen!" hän todisteli itselleen.



Sillä oli niin, että Annikin oli tullut aika keittää kahvit vierailleen, jotka jo närkästyneenä odottivat keittiönpöydän ääressä, kupit kädessään, pullavadin edessä, vesi kielellä, ikäänkuin odottaisivat viimeistä ehtoollistaan tuossa pienessä, mutta niin lämpimän kodikkaassa, punaseinäisessä keittiössä, jonka oven yläpuolella roikkui Esko-vaarin antama vanha käkikello, joka oli jo tosin lakannut toimimasta vuosia sitten, johtuen luultavasti jostain viasta koneistossa, mutta eihän Annikki siitä mitään ymmärtänyt, raukkaparka.

Esko oli jo nyt edesmennyt joten ei Annikki häneltäkään apua voinut enää pyytää, ja jos olisikin voinut, olisiko hän pyytänyt? En tiedä, eikä sitä tiennyt Annikki itsekään. Annikki ei myöskään tiennyt, onko mahdollista, että vesisaatessa kastuu vähemmän jos ei juokse.

Oli hän sentään vienyt kukkia kerran Eskon haudalle, mutta hautausmaa sijaitsi toisessa kunnassa, monen kymmenen kilometrin päässä, joten Annikki kävi siellä aika harvoin, sillä matka oli vaivalloinen potkurilla taitettavaksi - etenkin kesäisin. Ja sitäpaitsi, Eskosta muistutti kuitenkin tuo rikkinäinen käkikello, jonka Annikki oli ripustanut oven päälle punaseinäiseen, kodikkaaseen ja lämpimään keittiöönsä, jonka pöydän ääressä odottivat vesi kielellä, pullavadin edessä, kupit kädessään, närkästyneet vieraat kahvia, jonka Annikki oli luvannut heille keittää.



Kahvi oli kuitenkin päässyt loppumaan.

"Voi pahus! Voi pahuksen pahuksen pahus! Voi hitsien vitsipitsi!" ajatteli Annikki.

Annikki oli perinteiseen tapaansa aloittanut päivänsä teekupposella, johon hän yleensä ripautti hieman kanelia ja ehkäpä myös hunajaa. Sienet koristivat takapihan kukkapenkin reunaa, ja Annikki haisteli haltioituneena syysilman kirpeää tuoksua.

Silloin tapahtui jotain todella outoa. Nimittäin Hessu naapurista huusi: "Vasikka!" Annikki pelästyi. Oliko Hessun vasikalla joku hätänä? Oliko Hessulla vasikka? Kuka söi kaikki meidän banaanit? Onko mahdollista että vesisaatessa kastuu vähemmän jos ei juokse? Nämä kysymykset täyttivät Annikin mielen.

Hessu saapui Annikin luo hengästyneenä. Yllään hänellä oli raidalliset shortsit ja kumisaappaat. Paidan virkaa toimitti pelkkä huivi, jonka hän oli sitonut vatsansa ympärille. Siinä oli kellertäviä kukkasia sinisellä pohjalla. Hessu oli saanut tuon huivin aikoinaan äitinsä serkulta, Meijulta, jolla oli paha tapa unohdella asioita. Kerrankin hän unohti Helsingin rautatieaseman WC:stä ottamansa paperin - jonka oli määrä toimia nenäliinana - silakkakojun reunalle. Oli siinä Meijulla ihmettelemistä kotimatkalla, kun ei löytänytkään nenäliinaa mistään. Voi Meiju parka!