Ei ollut kulunut kauaakaan siitä, kun Moukaraisten perhe oli ollut lomamatkalla Äetsässä. Äetsä oli heidän mielestään hieno paikka. Matkalla Äetsään he olivat nähneet tienvierellä miehen, jolla oli toisessa kädessään kori ja toisessa kädessään hansikkaat.

Moukaraiset ihmettelivät että 'mitähän tuokin mies tuossa tien poskessa oikein touhuaa?'.
"Enpä tiedä", vastasi Äiti Moukarainen, ja niin perhe jatkoi matkaa hyväntuulisena.



Myöhemmin illalla mies meni kotiinsa, jossa hänen vaimonsa Pirkko oli leiponut pannukakkua ja tehnyt kermavaahtoa ja olipa särpimeksi vielä mansikkahilloakin.
"Eivätpäs arvanneet Moukaraiset mistä jäivät paitsi!", hihitteli mies vahingoniloisena.

Viikko oli kulunut siitä kun oli julistettu, että Hermannin täytyy olla ruotsalainen.
Tämä Hermannia kovasti harmitti, koska kyllä hän itse koki olevansa täysin suomalainen, Suomea kun puhui, ja Suomessa oli koko ikänsä asunut. Eikä edes missään rannikolla, jossa niitä Ruotsia puhuvia suomalaisia on. Siellä rannikolla asuu kyllä muutenkin joskus vähän outoa porukkaa. Siellä vaan kalastelevat kaloja ja kertovat kummallisia juttuja keskenään öisillä kalastusretkillä. Kummitusjuttuja ja kaikkea sellaista. Hulluja ovat kyllä jos minulta kysytään.

Eräänä päivänä Mirjami meni käymään kaupungissa. Kaupungista hän meni hankkimaan tarvikkeita salaiseen hankeeseensa, josta hän ei ollut kertonut kenellekään. Ei edes minulle.
Mitä lie hullutuksia Mirjami päässään kehitteleekään. Ainahan se on ollut jotenkin outo tyyppi.
Hiuksetkin aina laitettu mitä kummallisimpiin kampauksiin, ja kengistä ei edes viitsi puhua.
Tuollaisista ihmistä kannattaisi pysytellä kaukana!

Keppiä pitäisi antaa tuommoisille salailijoille! Ryökäleet!

Ryynikki seisoi kuistilla.

Hänellä oli kädessään pihdit, väriltään ruskeat, joissa oli jo hieman ajanhampaan aiheuttamia naarmuja ja ruostumisen merkkejäkin oli alkanut näkyä siellä täällä. Kumivahvikkeet kahvoissa olivat jo halkeilleet, eivätkä pihtien hampaatkaan enää järin terävät olleet. Pihdit olivat melko pitkät pihdeiksi, peräti 30 senttimetriä. Ostaessaan pihdit Ryynikkiä oli kiehtonut nimenomaan niiden koko, ja käteen otettaessa myös hieman niiden paino.

Halkeilevasta kumipäällysteestä huolimatta kahvat olivat tukevat ja niistä sai helposti hyvän ja vahvan otteen, tällainen on tärkeä ominaisuus pihdeille, etenkin jos niillä aikoi tehdä jotain johon tarvittiin runsaasti kääntövoimaa. Mitään tällaista Ryynikki ei kuitenkaan pihdeillä ollut koskaan aikonut tehdä. Itseasiassa Ryynikki ei ollut koskaan aikonut tehdä pihdeillä yhtään mitään, eikä myöskään koskaan ollut tehnyt niillä yhtään mitään. Ne olivat vain lojuneet pihavajan seinustalla naulassa vuosikaudet käyttämättöminä tähän saakka.

Ryynikki laski pihdit kädestään kuistin kaiteelle ja samaan aikaan metsässä kaikui kurjen laulu.



Yhtäkkiä herätyskello soi.

Ryynikki sammutti kellon ja ihmetteli samalla, että mitä helvettiä herätyskello teki kuistilla. Sisälle mennessään hän ajatteli "Eipä olisi uskonut naapurin Raimosta, että vielä sen vaimon jostain löytäisi. On se aika epeli!"

Koska olen viimeaikoina ollut varsin kiireinen, en ole ehtinyt tänne hirveästi kirjoittelemaan, mutta olen  kuitenkin laittanut tänne lohdutukseksi hieman arkistojen aarteita vuosien varrelta, editoimattomana.



PULLAKEKKERIT (1.joulukuuta, 2002)

Kun kerran Henrik ja Busse olivat matkalla sillanalle, tuli heidän matkalleen monta mutkaa. Oli nimittäin perjantai, ja silloin paikallisilla vanhuksilla oli tapana pitää pullakekkerit.

Pullakekkereillä oli yleensä kaikki kylän kolme (3) vanhusta, joista yksi toi pullan, ja yksi toi kekkerin. Yksi ei tuonut mitään, koska sairasti dementiaa. Kekkereillä vanhukset mutisivat oudousta asioista hiljaa vanhahtavalla kielellä, ja söivät pullaa ja kinastelivat kekkeristä.

Näitä pullakekkereitä oli tapana pitää saman sillan päällä, jonka alle Henrik ja Busse olivat menossa, ja tästä seurasi pojille ongelmia. Nimittäin juuri kun pojat olivat menossa sillanalle, eräs vanhus heitti vahingossa kiukuspäissään kekkerin sillalta suoraan Henrikin päälle. Henrik litistyi kekkerin alle, ja huusi "Ai!"

Tästä Busse säikähti kovin, ja muutti Ruotsiin. Ruotsissa hän sai paljon uusia ystäviä, ja oppi puhumaan ruotsia.

Henrik sen sijaan jäi loppuiäkseen kekkerinalle, eikä paikalliset vanhukset voineet enää pitää pullakekkereitä, vaan heidän piti pitää pelkkää pullaa. Tämä ei heitä haitannut sillä nyt heillä ei tullut enää riitaa kekkeristä.